Hei, Elina täälä! Mä kerroin teille viime postauksessani ammattiin kasvamisesta ja nyt ajattelin antaa teille siihen uuden näkökulman. Yllä oleva ote kuvastaa mun omia ajatuksia siitä, kun kannoimme Eino -nuken sotilasesteradalle kanssamme alkusyksystä. Tuo reissu herätti mut todellisuuteen: se, millä työtämme tulevina perustason ensihoitajina teemme, on kehomme.
Nyt te mietitte, et miks höpisen teille kehosta kun piti kirjoittaa ammattiin kasvamisesta.Exactly! Nimittäin mä hoksasin tuolloin yhden tärkeän asian ammattiin kasvusta: Tieto, jonka koulussa opimme,ei riitä. Tarvitaan myös niitä fyysisiä kykyjä tehdä työtä. Tarvitaan voimaa, oikeaa työskentelyergonomiaa ja kykyä sietää myös niitä epämukavia tilanteita.
Eteenpäin tuosta alkusyksyn tunteesta on menty ja mä uskon, että meistä jokainen on oivaltanut liikkumisen merkityksen työmme kannalta. Se on myös alkanut näkyä meissä, mikä on mielestäni hienoa. Koulun kuntosali on alkanut täyttyä treenaavista pekkolaisista eikä todellakaan yksittäisistä pekkolaisista: treenaamme porukalla, jaamme vinkkejä ja neuvoja, kannustamme toisiamme. Sen lisäksi, että kehitymme, meistä tulee läheisempiä ja opimme yhteistyötä. Tätä sen ammattiin kasvun kuuluukin olla, eikö totta?
Tämän ihanan humoristisen minions -kuvan saattelemana mä taidan jatkaa lukemaan anatomian sanoja ja nauttimaan tästä salitreenin jättämästä tunteesta!
ELINA
